On Monday, I’m suspicious

”Siellä on paljon aktivisteja! Opiskelijoita, jotka vastustavat hallitusta!”

Liikunnanohjaajani reaktio, kun kerroin saaneeni huoneen Manilan eräästä kaupunginosasta.

Olin muuttanut maahan viikkoa aiemmin, eikä taivaallani ollut pilviä. Tuoreen vapaaehtoistyöni myötä tiesin pintapuolisesti filippiiniläisen yhteiskunnan pimeästä puolesta. Erityisesti kansainvälistä huomiota on saanut sen poliisin huumeratsioiden kovuus ja ratsioissa tehtävät pikateloitukset.  Toiset tukevat ehdoitta presidentin hallinnon toimia ehdoitta, eikä ymmärrystä mielenosoittamisen perusteille ole.

(Huumesodan kriitikoiden ajatellaan epäreilusti hyökkäävän presidenttiä vastaan henkilökohtaisesti. Se mitätöi mitkään asiapitoiset argumentit itse asiaa koskien)

Niinpä hymyilin epävarmaan niin kuin usein teen. Hiomaton, mutta riittävä ”tekeydy tyhmäksi” strategiani puri. Ohjaajan huomio siirtyi oppitunnin toiseen oppilaaseen.  Keskustelu jatkui tagalogiksi Tunnistin sanat hallitus ja protesti.

Verryttelyjä jatkettiin pitkältä tuntuvan hiljaisuuden vallitessa.

Niskasidonta-demonstraatiossa kaulani pysyi opettajan kainalon tiukassa puristuksessa.

Tunnin lopuksi tietoni laitettiin asiakasrekisteriin.

Ajattelin, että tällä miehellä ei ole nyt hallussaan vain siivu matkakassaani, vaan myös osoitteeni. Ne ovat tietoja, joihin ulkopuolisilla on pääsy, jos niikseen tulee (terveiset vaan Jennalle Nummelasta!)

Tajusin, että olin menettämässä anonymiteettini. Ohjaaja olisi yksi pysyvimpiä vuorovaikutussuhteita tässä miljoonakaupungissa.

”Haluatko kakkua?” opettaja kysyi yllättäen. Halusin. Söin, juttelin ja lähdin.

Epäluuloisuuteni hiipui seuraavaan aamuun mennessä.

Muut Filippiinien kävijät pitävät tietysti reaktiotani ylimitoitettuna. Länsimaalaisia ihmisoikeusaktivisteja ei ole kadonnut tai tapettu maassa sitten Marcosin (korjatkaa jos olen väärässä).

Epämääräinen pelkoni oli ehkä perusteeton, mutta heijastelee silti jotain yhteiskunnan ilmapiiristä.

Social Weather Surveyn teettämän kyselyn mukaan 85 prosenttia filippiiniläisistä tyytyväisiä nykyisen hallinnon toimiin huumesodassa (hieman ristiriitaisesti, 94 prosenttia ajattelee, että epäillyt tulisi ottaa kiinni elävänä). *

Tästä huolimatta, vain 12 prosenttia vastanneista kokee, ettei huumeiden vastainen sota kosketa heitä millään tavalla.*

Lähes kahdeksan kymmenestä filippiiniläisestä pelkää menettävänsä itse henkensä tai tuntemansa henkilön huumeiden vastaisissa toimissa.  Viikon aikana julkaistuissa SWS:n uudemmissa kyselyissä yli puolet uskoo, että operaatioissa on tapettu syyttömiä ihmisiä ja henkilöitä, jotka eivät ole osoittaneet poliisille vastarintaa.

Siis 80 prosenttia pelkää oman tai muiden hengen puolesta!

Samalla kun pelko on lisääntynyt, luottamus muihin on vähentynyt. Uutiskertomukset kuvaavat, kuinka naapurit ilmiantavat toisiaan kostotoimenpiteinä muista erimielisyyksistä.**

Pelko kertoo tappojen ja laittomuuden jokapäiväistymisestä, kommentoi paikallisen katolisen kirkon edustus. Siinä missä kansa hahmotti teloitukset ennen poikkeuksina, nyt harva kokee olevansa turvassa sillä hallitus ei kykene kontrolloimaan poliisin väkivaltaa.* (Tulen kirjoittamaan mieliaiheestani, eli katolisen kirkon roolista kansalaisyhteiskunnassa silläkin riskillä, että se karkottaa kaikki lukijani.)

Ihmisoikeustyön liepeillä toimiminen sijoittaa minut tietynlaiselle poliittiselle kartalle, halusin tai en. Politisoitumista käsittelevä tutkimus käyttäisi tästä ilmaisua sosiaalinen kontaminaatio. Ympäristö ja suhteet leimaavat yksilön poliittisemmaksi, kuin tämä mahdollisesti todellisuudessa on. (Itse olen istunut viimeiset kolme päivää tyhjässä usean hengen huoneessa miettien missä muut ovat, ja yrittänyt keksiä itselleni tekemistä. Ilmiö lienee tuttu kaikille vapaaehtoiseksi lähteneille).

Pelkoni oli siis pahanmakuinen maistiainen siitä, mitä on pelätä joko poliittisen mielipiteen, ihmisoikeuksien edistämisen takia. Tai vain sivullisena.

TFDP-järjestössä aktivistit ovat valinneet avoimen linjan ja näkesivät muiden mielellään toteuttavan samaa.

Järjestö käynnisti äskettäin uuden kampanjan. Sen nimi on MASK (”Mamamayan ayaw sa karahasan” eli ihmiset väkivaltaa vastaan).  Kampanjan nimensä mukainen rekvisiitta, valkoinen naamari, sallii mielenosoituksiin osallistumisen ilman pelkoa tunnistetuksi tulemisesta.

Monet marssivat kuitenkin ilman. Minä rajasin some-tilijäni. Menin treeneihin uudelleen.

Kuvassa: MASK-kampanjan aktivisteja valmistautumassa marssiin. 21. syyskuuta oli Filippiineillä yleinen protestipäivä. Päivänä oli kulunut 45 vuotta diktaattori Marcosin julistamasta poikkeustilalaista. Nykyisen hallinnon kriitikoiden mukaan poliittinen kehitys jakaa huolestuttavia yhtäläisyyksiä ajan kanssa.

*) http://www.philstar.com/headlines/2016/12/20/1655209/8-10-pinoys-fear-dying-drug-war
**) https://yle.fi/uutiset/3-9669599

Postausta editoitu 2.10. 16.28 pienin lisäyksin ja korjauksin.
4.10. 5.45  (alleviivattuna):
”itse henkensä tai tuntemansa henkilön huumeiden vastaisissa toimissa”
”oman tai muiden hengen” puolesta”

Kommentointi on suljettu.

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: