Dokumentointi, kun ihmisoikeusrikkomukset ovat arkipäivää (nojatuolinäkökulma)

Paljastus: olen todennäköisesti keskustellut kanssasi ymmärtämättä mistä oikeasti puhut Hyvä uutinen on se, että olen SALAISESTI opiskellut asioita jälkikäteen.

Eri alojen työslangi sisältää mahdottomasti ilmauksia, joiden täysi merkitys avautuu vasta niiden kanssa työskennellessä. Me muut kuuntelemme hiljaisen ihailun vallassa.

Itselleni yksi tällainen buzzword on ollut dokumentointi (varmasti jotain tekemistä kameran kanssa?)

Ihmisoikeusloukkausten dokumentointi kuuluu filippiiniläisen järjestön (tämän, jonka parasiitti olen) perustehtäviin, ja sen merkitys oikeuden rippeiden kannalta on alkanut valjeta minullekin.

Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa järjestö on ottanut dokumentoidakseen huumesotaan liittyvät tapot tai muut rikkomukset. Kun poliisin ja valtionhallinnon itse arvellaan olevan sekaantuneita laittomuuteen, kansalaisyhteiskunnan rooli tapahtumien muistina ja kriitikkona on keskeinen. Ihmisoikeuspuolustajiin kohdistuneesta uhasta huolimatta, kansalaisyhteiskunta kokonaisuudessaan Filippiineillä on yhä eläväinen (1).

Maininnat huumesodasta tai teloituksista eivät siis esiinny blogissani vain gonzon-nälkäni takia. Tapaukset kertovat oikeuden tilasta Filippiineillä juuri nyt.

Vaikka päivän lehteä ei voi lukeakaan ilman näitä uutisia, osa huumesodan uhreista jää perhepiirin ja naapuruston tietoon.

Laittomuuksien laajuutta voi sen takia vain arvailla. Suur-Manilan alueella tapahtumat ovat ilmeisen arkipäiväisiä. Hieman pidemmälle asuva kolllega kertoi nähneensä muutamaan otteeseen ruumiita aamulla työmatkallaan.

Tätä kertoessaan hän tallensi taas yhden omaisen ottamat kuvat ammutuksi tulleesta perheenjäsenestä.

Järjestön työntekijät kuulevatkinkin tapahtumista ja uhreista puskaradion kautta. Tiedon saatuaan, he järjestävät tapaamisen naapurustossa, tapaavat silminnäkijöitä, perheenjäseniä ja kirjoittavat raportin (tai usemman – voi käydä ilmi, että naapurustossa on tapahtunut useita vastaavia kuolemia saman viikonlopun aikana).

Mikäli uhrin perhe haluaa, käynnillä mukana on pappi siunaamassa kuolleen omaisen. Joskus seurakunta järjestää erityisen jumalanpalveluksen huumesodan uhrien omaisille.

Järjestön käynnistä ja dokumentoinnista huolimatta voi olla, ettei perhe koston pelossa uskalla nostaa syytettä.

Aiemmassa  päivityksessäni mainitsin poliisin ratsiat ja pikateloitukset mutta toisissa tapauksissa tappajat ovat tuntemattomia vigilanteja. Heidän sanotaan olevan poliisin tai turvallisuusjoukkojen palkkalaisia, varmuutta asiasta ei ole. He voivat liikkua moottoripyörällä, ja ampuvat kohdettaan vain ohikiitäessään.

Ehkä tappaja osuu vahingossa (tai pelottelumielessä) väärään uhriin, joka voi olla naapuri tai omainen. Ehkä vigilanteilla on luku, johon on päästävä palkkion takia. Silloin kohteella ole niin väliä. Kyse on köyhästä, syrjäisestä naapurustosta.

Järjestön tekemä dokumentointi tapahtumasta jää kuitenkin olemaan. Kun katselin järjestön arkistokaappeja, joihin on dokumentoitu satoja menneiden vuosikymmenten tapauksia diktatuurin ajan poliittisista vangeista, työn merkitys alkoi hahmottua.  Esimerkiksi edellisen presidentin aikana diktatuurin ajan poikkeustilalain uhreille päätettiin sallia korvausten hakeminen – olkoonkin, että prosessissa on ongelmansa.  Nyt vuosikymmeniä myöhemmin, entiset vangit voivat käsiinsä heistä kirjatun dokumentin.

Kellastunut, mutta pätevä todistuskappale.

———

Dokumentointiin epäsuorasti liittyen, viime aikoina on tutustutettu taas yksi uusi yhteiskunnan viranomaistoiminnan avoimuutta nakertava päätös.

Muutama viikko sitten menetin tilaisuuden päästä mukaan havainnoimaan edellä kuvatun kaltaista dokumentointia (makasin hostellissa vatsataudissa). Sain kuitenkin lukea dokumentit jälkikäteen. Ne olivat lyhyitä, sisälsivät vain tapahtumien perustiedot.

Katselin listaa mahdollisista liitteistä.

Mietin, että ne toisivat paljon todistusarvoa. Liitelistassa oli mainittu esimerkiksi mahdollisuus liittää poliisiraportti.

Hmm, ajattelin.

”Antaako poliisi tällaisen pyydettäessä?” kysyin.

Kyllä – ennen. Kollega selitti, että tilanne on muuttunut. Poliisi (PNP) ei enää anna raportteja julkisuuteen. Jos ymmärsin oikein, poliisin tulee saada luovutukseen lupa ylemmältä taholta. (2)

Jos tämä on totta ketä kansalaisen tulisi  toisin sanoen lähestyä saadakseen käsiinsä poliisiraportti?

Filippiinien tasavallan presidenttiä.

Kuva: Dokumentaatiota. Task Force Detainees of the Philippines museon näyttely.
(1) Kansalaisyhteiskunnan tila ja haasteet kuvattu esimerkiksi Civicuksen raportissa 
(2)  http://www.philstar.com/headlines/2017/09/13/1738746/pnp-no-new-order-access-spot-reports-now-restricted, https://www.rappler.com/nation/181519-duterte-order-pnp-chr-refuse-share-case-folders . Nämä uutiset käsitelevät erityisesti journalisteille toimitettavia raportteja. Ilmeisesti luovutusrajoitus koskee muitakin. Näin minulle selitettiin, mutta en pystytä täydelleen verifioimaan. Joka tapauksessa, merkittäväää on että julkiset raportit on määrätty salaisiksi ilman todellista perustetta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggers like this: